Viime päivien keskustelun aiheena mediassa on ollut yleinen asevelvollisuus. Vaikka luen itseni jonkin asteiseksi pasifistiksi, on varuskuntakaupungissa kasvaminen kai jättänyt jälkensä, sillä arvostan suuresti Suomen armeijaa, ja näen sen tekemän työn suurempana kuin ainoastaan puolustusvoimien ylläpitäjänä.
Negatiivisia asioitahan asiasta voisi löytää paljonkin, mutta yritän tässä nyt keskittyä niihin positiivisiin. Kuten Häkämieskin totesi haastattelussaan, ottaahan armeija aina yhden ikäluokan kerrallaan hoteisiinsa, ja samalla kasvattaa yhteisöllisyyttä. Ehkä siinä on ”pelastautumismahdollisuus” jollekin syrjäytymisuhkan alla olevalle? Mahdollisuus löytää uusi ystäviä, ja päästä takaisin elämään kiinni. Välivuosi (tai puolivuotta) aikaa miettiä mitä elämältään tahtoo. En tiedä paljonko henkilökunnan koulutuksessa panostetaan juuri siihen että he osaisivat ottaa huomioon ja ohjata eteenpäin apua tarvitsevat, mutta heillä olisi siihen ainutlaatuinen tilaisuus, ja vain toivoa voi, että niin tehdään. – Ja kyllä se vaan tuntuu olevan useamman miehen keskustelun avaus, ”.. kun minä olin armeijassa vuonna 1965 Haminassa.. ”tms. ja heti on toisella oma tarinansa jaettavana. Juttua riittää sitten vaikka koko illaksi.
Eikä ole huono tuo armeijan vaikutus kuntoonkaan. Mikäli ei onnistu hankkimaan vapautusta marssista, oikean – ja vasemman käden tai jalan käytöstä jne. ”pääsee” osallistumaan mitä moninaisimpiin urheilusuorituksiin ja kunto kasvaa vauhdilla. Kansanterveydellisesti kuukausien kuntokuuri varmaan maksaa itseään takaisin!
Ystäväpiirin miehistä on moni onnistunut hyötymään armeijasta oikein konkreettisesti. Työpaikka on yhdelle ratkennut RUK:n johtajakoulutuksen vuoksi, toiselle armeijassa ajetun täysperäkortin avulla.
Kaikki eivät koe armeijaa positiivisena, mutta pidän sitä maamme selkärankana. Tietysti etenkin maanpuolustuksen vuoksi, en menisi väittämään ettei sodan uhkaa ikinä tulisi – vaikka toki niin toivonkin, mutta myös yhteisöllisyyden ylläpitäjänä. Ehkä siviilipalveluksella on samankaltainen tehtävä, ja arvostan myös heitä jotka antavat yhteiskunnalle työpanoksensa vuoden ajan, vaikkei ihan samaa yhteisöllisyyttä ja yhdessä kasvamista se aiheutakaan, onhan se kuitenkin omalta osaltaan vapaampaa.
Tässä siis ajatuksia intin käymättömältä naiselta näin Tattoon alla.. mielelläni kuulisin myös muiden mietteitä – etenkin jos ne omistani eroavat!