Kun ihminen vihaa toista, ja kyse on kahden ihmisen välisestä asiasta, on se ymmärrettävää. Toinen on satuttanut toista, loukannut ehkä. Viha tulee, ja jossain vaiheessa antaa anteeksi – kestää se sitten tunteja, päiviä tai vuosia. Se on inhimillistä, ja kuuluu elämään. Kun ihminen vihaa jotain ihmistä ja ihmisryhmää tuntematta henkilökohtaisesti, on se järjetöntä. Onko se todella vihaa, vai onko se oikeasti pelkoa jotain tuntematonta kohtaan? Pelätäänkö silloin toisen uskonnon, rodun tai syntyperän uhkaavan? Millä sellaisen vihan perustelee?
Tuo vihaksi tulkittava tunne syntyy yleensä ryhmässä, tunne tarttuu, eikä oikein itsekään enää tiedä mitä mieltä olisi. Joukossa myös tyhmyys tiivistyy, ja pian myös niistä seuraa tyhmiä tekoja. Viharikoksia. Saako sitä ikinä kitkettyä?
Vasta eilen kävimme keskustelua ystävien kanssa koulukiusaamisesta, useinhan se on vain yhden tai kahden aloittama järjetön tapahtumavyyhti. Jos se jäisi kahden väliseksi, ja asia selvittäisiin heti – seuraisi se varmasti inhimillistä polkuaan ja päätyisi anteeksi antoon ja elämän jatkamiseen. Mutta valitettavasti yhä useammin se saa mukaansa muita ihmisiä jotka lopulta eivät edes tiedä mikä on syy, eivätkö tapahtumien edetessä osaa myöskään ajatella seurauksia. Kun koulut taas alkavat, on opettajilla suuri haaste päästä tuohon prosessiin käsiksi juuri siinä vaiheessa kun se on vielä kahden ihmisen välillä. Jos sen sitten saisi lopetettua heti, eikä se pääsisi leviämään vyöryvän lumipallon lailla, ehkä kiusatun elämä olisi pelastettu?
Vihaiset ihmiset ympärillä lietsoo vihaa – epävarma ihminen joka on aiemmin ollut järkevä ja suvaitsevainen muuttuu joukossa vihaiseksi, ja lähtee porukan mukaan ajattelematta edes mitä tekee. Tuollainen voi muuttaa monen elämän – Pilata sen. Ihminen, jolla on tarpeeksi itsevarmuutta ajatella itse – ja sanoa myös oma mielipiteensä ääneen, ei ole niin suurta vaaraa joutua tyhmyyksiin tahtomattaan. Voi kun niin opetussuunnitelmaan kuin erityisesti kotikasvatukseenkin saisi resursseja vahvistaa tuota tervettä minäkuvaa. Olen varma, että paljolta tuholta vältyttäisiin.
Positiivista on, että viha ei ole ainut tarttuva tunne. Myös rakkaus ja onni tarttuvat. Rakastunut ystävä saa muistamaan minutkin, kuinka ihana mies viereltä löytyy, lasta odottava ystävä muistuttaa perheen ihanuudesta, välittävä ystävä ystävyydestä. Loppulause kuulostaa omaankin korvaan kovin hippimäiseltä, mutta antakaa tällaisen ”viherpiipertäjän” kesällä hieman lainata sitä kuuluisaa lausetta: ”Make love, not war” – rakastetaan, ei sodita!
Voit lukea lisää aiheesta Tiede lehdestä, täältä.